Miksi sitä ei saisi kutsua palveluammatiksi?

Opiskelijan leipä on tiukassa, varsinkin perheellisen opiskelijan. Sivutuloja kaltaiseni hankkivat hyvin yleisesti työpaikoilla, jotka keskittyvät palvelusektorille. Meistä löytyy tarjoilijoita, myyjiä, siivoajia, hotellityöntekijöitä, kerrossiivoajia, esittelijöitä ja niin edelleen, yhteisenä nimittäjänä on niiden lokeroituminen palveluammatti-nimekkeen alle.


Olen vuosien saatossa työskennellyt myyjänä, tarjoilijana ja kokkina (muutamia mainitakseni) ja saanut siten tutustua sektorin moninaiseen kirjoon. Olen kohdannut työrupeamillani aivan ihania ihmisiä, todellisia ammattilaisia ja hurmaavia asiakkaita, mutta olen tutustunut myös kolikon kääntöpuoleen, valitettavasti.

Palveluammatti on nimekkeenä harhaanjohtava ja nähtävästi monille käsitteenä hämärä. Se kovin usein tunnutaan liitettävän jonkinlaiseen vinoutuneeseen feodaaliyhteiskunnan luokkajärjestelmään, jossa ihmiset jakaantuvat palveltaviin ja palvelijoihin. Palveluammateissa ei nimittäin kyse ole palvelijuudesta sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan työstä, jossa yksi tekee toisen puolesta jonkin asian ja saa palkkansa siitä. Kyse ei ole palvelussuhteesta, eikä asiakas ole palveluammattilaisen pomo. Tätä harhaluuloa esiintyy huolestuttavissa määrin niin asiakkaitten kuin työtoverieni keskuudessa.

Asiakas on kuningas!, huudahti vuosia sitten eräs johtaja. Aivan, sieltähän ne rahat tulevat, joilla palkka maksetaan, mutta..."Olen huora.", ilmoitti eräs työkaverini, "Teen mitä vain asiakas pyytää.", jatkoi samainen henkilö. "Mä v***u maksan sunki palkkas." sökelsi eräs kieltäydyttyäni myymästä tiettyjä nestemäisiä tuotteita tukevan humalatilan takia. "Teen susta valituksen, mikäs sun nimes on? Saat potkut!" huudettiin minulle tiskin yli. Tuntemilleni myyjille on tarjottu rahaa yhteisestä yöstä, heitä on seurattu työpäivän jälkeen kotiin, ahdisteltu, soiteltu ja vongattu. "Mitä sä sitten myyt, jollet itteäs." Tasa-arvo ja kunnioitus eivät ole ehtineet vielä jokaiselle yhteiskunnan sektorille.

Onko niin, että palveluyhteiskunta on suomalaisille vielä niin kovin uusi käsite, etteivät yhteiset pelisäännöt ole selviä kaikille. Jos ammattilaiset ja asiakkaat eivät tunnista työnkuvaa ja kuvittelevat kaiken - lihan, hengen, arvokkuuden - olevan kaupan, eikö tilanne ole huolestuttava. Kaikilla meillä on oikeus tehdä työmme ilman häirintää, uhkailua ja ahdistelua. Palvelutilanteen tulee perustua molemminpuoliselle kunnioitukselle, jossa ammattilainen (ja kyllä, näihinkin ammatteihin vaaditaan koulutus) tekee asiakkaan puolesta jonkin tehtävän, johon asiakkaalla itsellään ei ole sillä hetkellä mahdollisuuksia tai valmiuksia ja hän tekee sen hyvin.

Tuntuu siltä, että tilanteissa, joissa raha vaihtaa omistajaa palveluammattilaisen välityksellä, eivät päde samat säännöt kuin muualla. Tuskalla ja hiellä ansaitut rovot saavat konnotaatioita, joissa ostotapahtuman kohteena ei olekaan haluttu hyödyke vaan toisen ihmisen ihmisarvo. Prosessi ei juurikaan eroa laskujen maksamisesta, mutta kukapa meistä lähtee maksamisen jälkeen soittelemaan pankkiin tai vakuutusyhtiöön esittäen hämmentäviä vaatimuksia.

Syytä on muistaa, että valtaosa tiskin molemmilla puolilla olevista ihmisistä on aivan järjissään olevaa porukkaa, jotka ymmärtävät käyttätymisensä rajat ja kunnioittavat muita ihmisiä. Harmi vain, mutta muutama mätä omena korissa pilaa koko sadon. Tässä tulee todistetuksi taas lause: "Negatiiviset asiat jäävät paremmin muistiin.". Myyntitilanne on kahden kauppa monessakin mielessä ja (kun latteuksien käytössä on hyvään alkuun päästy, voin jatkaa) niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

JOO JOO

Kuten kaikki ahkerat lukijani(0) ovat huomanneet, olen laistanut bloginkirjoitustehtävistäni... No, vahinko ei ole suuri, eikä harmia ole kenellekään koitunut. Kaikesta huolimatta päätin palata taas toteuttamaan vaatimattomia kirjallisia pyrkimyksiäni ja kirjoittaa edes itseni iloksi.

Pitäisikö blogilla olla teema? Leivonta, ruonalaitto, kirjallisuus, muoti, trendit, elokuvat, musiikki, eläimet... Lista lienee loputon. Mikä olisi minun teemani? Ärsyttävyys, kettuilu, ylimielisyys, muka-nokkeluus, välinpitämättömyys....Lista ON loputon.

Aikaisempien kirjoitusten perusteella blogini teema lienee purnata niistä asioista, jotka ärsyttävät minua eniten. Onko nyt niin, ettei mikään ole ärsyttänyt viimeisen vuoden aikana vai onko ärsytyskynnykseni ylittynyt johtaen kirjoituslihasten kramppaamiseen ja surkuteltavaan ujellukseen. Ongelma on ollut G, joka roikkuu kovan kalloni yläpuolella kuin Damokleen miekka (oh kuinka sivistynyt vertaus) ja estää minua ärsyyntymästä mistään muusta kuin itsestään.

Nyt kun asia on miltei (toivotonta optimismia) loppuunkäsitelty, voin taas rauhallisin mielin aloittaa viattomien kanssaeläjieni rääkkäämisen. Toivon hartaasti, että kehitystä tapahtuu (joskin se maailmaa tarkastellessa aika ajoin näytääkin hyvin epätodennäköiseltä) myös minunkin kohdallani.

Seuraavaan kertaan!

Crapula mundi!

Vanhemmuudessa vara parempi

Jokainen meistä joutuu joskus sellaiseen tilanteeseen, jossa pääsee tekemään yhdessä asioita muiden ihmisten kanssa. Tämä tapahtuu viimeistään siinä vaiheessa, kun jälkikasvu menee kouluun (vanhempainyhdistystoiminta) tai aloittaa harrastuksen (tukijoukot). En nyt viittaa koulussa ja työelämässä tapahtuvaan ryhmätyöskentelyyn tai oman vapaa-ajan puitteissa tapahtuvaan vapaaehtoiseen aktivismiin, olkoonkin se sitten poliittista tai harrastuksiin liittyvää, vaan juuri lapsiin liittyvään pakolliseen toimintaan. Pakko ei ole pakkoa sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan se on eräänlainen moraalinen lauseke. Tottakai kaikki vanhemmat ovat kiinostuneita lastensa hyvinvoinnista ja sitä kautta myös automaattisesti iloisina ja innokkaina valmiina osallistumaan näennäistoimintaan. Vetäytyminen kahvituksista, puhvetin (ja se todellakin kirjoitetaan joissain yhteyksissä näin) pitämisestä, luokkakokouksista, vanhempainilloista ja muusta luokkahenkeä kohottavasta toiminnasta indikoi huonoa vanhemmuutta. Näissä tilanteissa on mahdollista törmätä tiettyihin kategorisiin ryhmiin.

Seuraavat luokitukset ovat siis jälleen kerran täysin subjektiivisia ja kertovat vain rajoittuneisuudestani sekä arroganssistani.

Hiljaiset: tämän ryhmän jäsenet ilmaantuvat paikalle ilman suurempaa hössötystä ja poistuvat paikalta kenenkään huomaamatta. He eivät kommentoi, keskustele eivätkä osallistu. He toteuttavat moraalista lauseketta minimissään, sillä he tunnistavat sen olemassaolon mutta he eivät sitoudu sen kummemmin mihinkään - yhtään mihinkään. Suurin osa vanhemmista toteuttaa tätä kaavaa, mikä sinällään on ymmärrettävää ja jopa suotavaa, mutta he eivät näe vaaroja, jotka piilevät hiljaisuudessa: ryhmän kovaäänisimmät ja röyhkeimmät nimittäin olettavat hiljaisten automaattisesti asettuneen /asettuvan taakseen ja kokevat näin saaneensa / saavansa ryhmän tuen ajamilleen asioille.

"Meidän Miro-Petteri"-ryhmään kuuluvat vanhemmat ovat huolissaan jälkikasvunsa koulumenestyksestä, kaverisuhteista, ruokailusta, terveydestä ja ylipäätään kaikesta, mikä koskettaa ihmelapsen elämää. He usein ovat loputtoman epävarmoja kasvattajina ja todennäköisesti kuuluvat kasvatusoppaiden kirjoittajien primaariin asiakassegmenttiin. He kokevat voimakkaasti, että heidän lapsensa asiat, liittyvät ne sitten yökasteluun tai koenumeroihin, kuuluvat varauksettomasti koko luokan vanhemmille. He aloittavat jokaisen lauseensa "Meidän Miro-Petteri tai Jenna-Jemina..." ja pyrkivät kohti yhteisesti jaettua kliimaksia suhteessa lapsensa asioiden ratkeamiseen kollektiivisen pohdinnan kautta. He eivät ymmärrä, että jotkin asiat olisi aivan relevanttia jättää vain perheen kesken sovittavaksi.

Nalkittajat: tämä on harvinainen ryhmä, mutta aina aika ajoin siihen on mahdollista törmätä olosuhteiden ollessa suotuisat. Tämän ryhmän jäsenet ilmaantuvat varmasti paikalle, jos kokoukseen saapuu koulupoliisi, ammattikasvattaja tai jokin muu asiantuntija. He kannattavat tiukkaa kuria, säätelyä ja valvontaa. He eivät näe mitään ongelmia valvontakameroiden asentamisessa koulun pihalle, ala-asteikäisten altistamista televalvonnan moninaisille muodoille saatika muiden mahdollisten vakoilu- ja kyttäyskeinojen käyttämisessä lastenkasvatuksen välineinä. He innokkaasti ja usein myös kovaäänisesti ehdottavat kirkkain silmin kotien ansoittamista rahakätköillä, jotka tarkastetaan sopivin väliajoin lasten moraalin kontrolloimiseksi. Jos pikku piltti on kähveltänyt isin ansaksi asettamasta lompakosta kympin, on aika ottaa kovat keinot käyttöön: kuukausien aresti, kaikkien mahdollisten kieltojen astuminen voimaan ja julkinen nöyryytys, joka hoituu informatiivisella soittokierroksella kavereiden vanhemmille. "Kyllä ne pikku perkeleet oppii, kunhan opettaa". Tähän ryhmään ei voi vedota eettisin argumentein, sillä eettisiä lausekkeita ei ole olemassa heidän todellisuudessaan.

Komppaniamurheenluojat ovat ihmisiä, jotka innokkaasti osallistuvat yhteisen hyvän nimissä tapahtuvaan toimintaan, varojen keruuseen, kahvituksiin ja muihin rientoihin. Alun innostus vaihtuu kuitenkin silmänräpäyksessä orastavaan hermostuneisuuteen, josta kehkeytyy eskaloituvalla syöksykierteellä kaiken nielevä paniikki. Pienen koulua tai harrastetoimintaa koskevan tapahtuman järjestelyt, tarvikehankinnat ja työnjako näyttäytyvät kesäseurojen kaltaisena organisatorisena ongelmana. Sähköpostit sinkoilevat nettiavaruuteen kiihtyvällä tahdilla, jatkuva puhelinterrori ja ihmisten vaivaaminen saavat oikeutuksensa yhteisellä asialla olemisesta. Mikään ei ole niin turha ja pieni asia, etteikö sillä voisi vaivata ainakin kuutta ihmistä.

Mussuttajat eivät tyydy mihinkään, mutta he eivät sano sitä ääneen. Mussuttajien todellinen foorumi sijaitsee koulun nurkilla, takarivissä, tilaisuuksien jälkeen ja anonyymeillä chat-alueilla. Heidän maailmassaan epäkohdat seuraavat toisiaan ja vastoinkäymisten virta on loputon, mutta sen sijaan, että he aktiivisesti puuttuisivat tapahtumiin he tyytyvät vaikenemaan. Kysyttäessä mielipidettä, he puhuvat paidankauluksesta sisään, välttelevät katsekontaktia ja mutisevat jonkin hampaattoman kommentin. Auta armias, kun tilaisuus on loppu Jekyll astuu esiin. Kuulomatkan ulkopuolella on turvallista suomia niin opettejakuntaa kuin valmentajia kovaan ääneen.

Kasvatusvastuunkehittäjät eivät pyri kohti yksilöllisiä ratkaisuja, vaan luottavat kollektiivin voimaan. Kasvatusvastuu merkitsee heille yhdessä sovittuja pelisääntöjä, mikä toki ajatuksena on kaunis, mutta usein käytännössä epäkelvoksi havaittu. He haluavat koko luokan / ryhmän vanhempien sopivan yhdessä kaikille yhtenevät kotiintuloajat, nettisäännöt, peliajat, ruokailuajat et cetera. Aikataulutus, kalenterit ja sääntely luovat harmonisen kokonaisuuden, jossa elämä on mahdollista kutistaa lukujärjestyksen puitteisiin. Individualismi on kirosana, joka tuomittavuudessaan vetää vertoja paljon parjatulle v-alkuiselle voimasanalle. Kasvatusvastuunkehittäjät ovat alussa mainitsemani moraalisen lausekkeen takana, koska ajatus yhteisestä hyvästä ja jaetusta vanhemmuudesta on kaunis ja kannatettava, ei vastapoolilla (niillä saatanallisilla individualisteilla) ole mitään millä taittaa peistä näiden omnipotenttien toimijoiden kanssa. He osallistuvat aktiivisesti kaikkeen toimintaan, sillä se jos mikä kirkastaa sädekehää ja osoittaa kirkasotsaisuutta ja suoraselkäisyyttä suhteessa muihin vanhempiin. He kokevat toimivansa esimerkkinä oikeanlaisesta vanhemmuudesta, mutta eivät näe, että myös toisenlaisilla ratkaisulla on mahdollista saavuttaa sama päämäärä: oman lapsen kasvaminen tasapainoiseksi aikuiseksi. Kasvatusvastuunkehittäjät kantavat tasapäistämisyyden lippua korkealla.

Sivullisilta uhreilta ei vältytä, sillä ryhmädynamiikka aivan liian usein toimii toisin kuin pitäisi. Fundamentalistit omalla alallaan vaientavat järjen äänen ja puskevat eteenpäin välittämättä seurauksista. On kunkin toimijan oma ratkaisu, miten ja missä tilanteissa avaa suunsa ja esittää vasta-argumenttinsa, mutta muistettava on, etteivät tiettyjen ryhmien edustajat välttämättä edes rekisteröi eriäviä mielipiteitä. En muuta voi sanoa kuin, että arvostan opettajia, valmentajia ja kaikkia muita ammattihenkilöitä, jotka joutuvat olemaan tekemisissä meidän vanhempien kanssa. Vanhemmat ovat menneet pilalle!

Koska meidän on syötävä

Minulla on aina ollut intohimoinen suhde ruokaan. Tuoksut, maut, konsistenssi ja värien sekä asettelun harmonia saavat aikaan jopa sakraalin elämyksen onnistuessaan siten, että muodostuu kokonaisuus, jonka osaset täydentävät toisiaan oikeassa suhteessa. Ruoka on taidetta mutta kuten kaikki taide, se ei ole esteettinen (gastronominen) elämys, vaan se on merkityksien välittäjä. Mitä ruoalla ja ruokavalinnoilla halutaan sanoa?

Ruokailijat ja ruoanvalmistajat voidaan karkeasti jakaa viiteen ryhmään. Tämä jako on täysin subjektiivinen ja perustuu pelkästään omiin havaintoihini.

Ensimmäinen ryhmä: tankkaajat, mieltävät ruoan täysin sen funktion mukaisesti. Se on polttoainetta, jonka tarkoituksena on pitää elimistö toimintakuntoisena. Mauilla, tuoksuilla, väreillä et cetera ei ole mitään väliä. Ryhmän jäsenet pitävät plussana maukasta ruokaa, mutta pikaisesti hotkaistu kylmä kaurapuuro täyttää tehtävänsä ihan yhtäläisellä tavalla kuin huolellisesti valmistettu ateria. Tankkaajat ovat funktionalisteja ja kiitollisia ruokavieraita. He syövät kaiken ja hyvällä halulla, mutta eivät valitettavasti osaa arvostaa ruoan eteen nähtyä vaivaa.

Toinen ryhmä: puristit, pyrkivät kohti minimaalista ja oikeaoppista ruokavaliota. Ruoka, sen valmistaminen ja itse ruokailu ovat myriardien sääntöjen hallitsemia. Ei saa syödä eläinrasvoja, ei saa syödä hiilihydraatteja, ei saa syödä tehotuotettua, ei saa syödä valkoista viljaa, ei saa syödä lisäaineita, ei saa syödä auyrvedisia-oppeja vastaan olevaa ruokaa j.n.e. Puristit noudattavat enemmän tai vähemmän järjestelmällisesti hyväksi uskomaansa ruokavaliota. Osa vaihtelee näitä ruokaideologioita trendien mukaisesti ja osa pitäytyy kerran hyväksi havaitsemassaan. Puristien alaryhmiä ovat: kalorienkyttääjät, alakarppaajat, karppaajat, diettiuskolliset, terveysintoilijat ja "ruoka lääkkeenä"-uskovaiset. Puristit ovat idealisteja, mutta he ovat myös kontrollifriikkejä ja fundamentalisteja, joita kukaan ei uskalla kutsua kylään syömään, koska tarjottu ruoka ei koskaan tule täyttämään puristien tarkkoja kriteereitä.

Kolmas ryhmä: karismaattiset, seuraavat innokkaasti ruokatrendejä ja vannovat sesonkien mukaan vaihtuvien ruoka-aineiden nimeen. Heillä ei kutenkaan ole halussaan tarvittavaa tietoa saatika taitoa valmistaa, ostaa ja toteuttaa villejä unelmiaan. Nämä ihmiset marssivat toukokuussa kauppojen lihatiskeille vaatimaan hirvenlihaa, vihannesosastoille tammikuussa etsimään tuoretta parsaa ja kalatiskeille mihin vuodenaikaan tahansa vaatimaan mulloa, miekkakalaa, punaposkiahventa, niilinahventa, punanapsijaa ja ostereita eli mitä tahansa maapallon toiselta puolen lennätettyä ja järkyttyvät syvästi kun havaitsevat kalan olevan pakastettua tai pakkasesta sulatettua. Välimatkat ja maantieteelliset faktat sekä metsästyskaudet eivät merkitse heille mitään. Heidän keittiönsä pursuaa mitä sofistikoituneimpia ruoanvalmistusvälineitä: pastakoneita, tohottimia, pariisinperunapallorautoja, tähtitieteellisen kalliita veitsiä, pannuja, patoja, kattiloita, pastankuivatustelineitä, kähertimiä ja koristeluveitsiä. Uusia välineitä ostetaan samassa tahdissa kuin uusia keittokirjoja. Uusimpana hankintana tietenkin kemiansetti, jotta molekyylikeittiön hienoudet voidaan toteuttaa kotikeittiössä: "poksahtelevat kastikehelmet kruunaavat, rakas, tämän jälkiruoan...ymmäräthän injektioruisku on välttämättömyys". He kikkailevat ja kuvittelevat samalla ymmärtävänsä jotain hyvin syvällistä ruoanvalmistuksesta. Heille ruokailu on itsessään vain esteettinen kokemus, jota eivät saa rajoittaa mitkään maailman lainalaisuudet. Hyvin usein he eivät kuitenkaan ymmärrä tiettyjä perusasioita ruoanvalmistuksesta: ruoka on hyvää vain silloin kun sen valmistaa huolella. Huolella valmistaminen ei tarkoita äärimmäisen haastavia ruoanvalmistusmenetelmiä vaan sydämellistä paneutumista ruokaan kokonaisvaltaisena tapahtumana. Karismaatikot ovat herännäisiä, jotka kiihottuvat kokkiohjelmista kuten pornografiasta. Kliimaksin jälkeen kuitenkin seuraa tyytymättömyys, liha on heikko ja henkeä ei ole tarpeeksi. Herännäiset ovat myös epäkiitollisia ruokavieraita, sillä he auliisti koko ruokailun ajan (sitä ennen ja sen jälkeen) kertovat gastronimisista taidonnäytteistään kuin teini-ikäiset pojat ensimmäisistä kaadoistaan. Karismaattiset ovat välineurheilijoita.

Neljäs ryhmä: jäärät suhtatuvat ruokaan tietyllä kunnioituksella. Kaalilaatikko, tirripossu, kalisoppa, mykykeitto, mustikkamölly, ruis, ohra, lanttu, nauris, voi ja punainen maito kuuluvat jäärien ruokaraamattuun. Huolimatta siitä, miten köyhää tai mielikuvituksetonta voi perinneruoka olla, he eivät suostu muuttamaan käsitystään sen ylivertaisuudesta suhteessa muihin maailman keittiöihin. Jäärät saapuvat ruokaostoksille viikon loppupuolella ja lastaavat kärryynsä punaista maitoa, voita, juureksia, keittolihaa, karjalanpaistilihaa ja suolaa. Heidän perinjuurin suomalaista elimistöään eivät ole läpäisseet maustepippuria eksoottisemmat mausteet. Jäärät ovat traditionalisteja: "se mikä kelpasi iso-isovanhemmilleni vuonna luu kelpaa myös minulle". Jääriä ei edes pidä lähteä kutsumaan ruokavieraiksi, sillä he nyppivät, nyrpistelevät, kaivelevat ja kyselevät tauotta: "Mitä tämä on?", paitsi tietenkin, jos olet ajatellut valmistaa jotain perinneruokaa.

Viides ryhmä: luostarimunkit arvostavat niin perinteitä kuin myös uusia innovaatioita. Heillä on pitkä ruoanvalmistusura takanaan ja heidän taitonsa ovat hioutuneet huippuunsa. Luostarimunkit ymmärtävät sesonkien vaihtelun asettamat rajoitukset ja itse asiassa suhtautuvat lämmöllä niihin: vaihtelu ruokavaliossa syntyy sesonkien mukaan, ei mielitekojen. Luostarimunkit kokeilevat ilolla uusia reseptejä, kehittävät niitä itse ja kaikinpuolin nauttivat ruoasta, sen valmistamisesta ja ennen kaikkea sen syömisestä. Heidän suhtatumisensa ruokaan on mutkatonta ja iloista. Luostarimunkit ymmärtävät niin ruoan funktion elämän ylläpitäjänä että sen suomat ilot. Ruoka ei ole vain taiteellinen taidonnäyte vaan se on yhdessäoloa, lämpöä, rakkautta ja huolenpitoa. Luostarimunkit eivät kehuskele taidoillaan, esittele keittiönsä täydellistä varustusta (joskin sellainen saattaa olla), vaan pitävät huolen tärkeimmästä: ruoan maukkaudesta. Luostarimunkkien suhtautuminen on kontemplatiivista, mutta se on sitä ilolla. He ovat antoisia ruokavieraita, sillä heitä on helppo miellyttää. He ovat kiinnostuneita tarjolla olevasta ruoasta, keskustelevat siitä lämmöllä ja muistavat aina kiittää ruuoanvalmistajaa. He suhtautuvat varauksella vain bulkkiruokaan ja turhaan tarkoituksettomaan kikkailuun.

Mitä sinä sanot ruokavalinnoillasi, mitä merkityksiä välität?

Mitä sitten?

Pidin pitkään tätä blogin kirjoittamista itsekeskeisten besserwissereiden touhuna, jotka kuvittelevat omien mitättömien ajatustensa olevan edes etäisesti kiinnostavia, mutta sitten heräsin todellisuuteen. Mitä muuta minä sitten olen, jollen juuri tuollainen keskiluokkainen, keskiverto, mukanokkela lässyttäjä. Erittelemättä sen tarkemmin syitä tähän valaistumiseen, voin todeta, että tätä ratkaisee ihmiskontaktiongelmani suhteellisen kivuttomasti. Minun sulkemisekseni pieneen luolaan on jo pidemmän aikaa puuhattu kansanliikettä.

Jos päätän jakaa teidän kanssanne muutaman oleellisen yksityiskohdan itsestäni. Kengännumeroni on 35, osaan hyppiä vasemalla jalalla paremmin, ala-asteenopettajani ei pitänyt minusta ja yläasteella sain 9 matematiikasta, koska minulla oli kauniit siniset silmät. Matemaatikkoa minusta ei tullut, vielä...

Tämä saa luvan loppua tähän, koska totesin, ettei minulla ole juuri nyt mitään sanottavaa. Kiteytän ajatuksiani seuraavaan kertaan asti.