Vanhemmuudessa vara parempi

Jokainen meistä joutuu joskus sellaiseen tilanteeseen, jossa pääsee tekemään yhdessä asioita muiden ihmisten kanssa. Tämä tapahtuu viimeistään siinä vaiheessa, kun jälkikasvu menee kouluun (vanhempainyhdistystoiminta) tai aloittaa harrastuksen (tukijoukot). En nyt viittaa koulussa ja työelämässä tapahtuvaan ryhmätyöskentelyyn tai oman vapaa-ajan puitteissa tapahtuvaan vapaaehtoiseen aktivismiin, olkoonkin se sitten poliittista tai harrastuksiin liittyvää, vaan juuri lapsiin liittyvään pakolliseen toimintaan. Pakko ei ole pakkoa sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan se on eräänlainen moraalinen lauseke. Tottakai kaikki vanhemmat ovat kiinostuneita lastensa hyvinvoinnista ja sitä kautta myös automaattisesti iloisina ja innokkaina valmiina osallistumaan näennäistoimintaan. Vetäytyminen kahvituksista, puhvetin (ja se todellakin kirjoitetaan joissain yhteyksissä näin) pitämisestä, luokkakokouksista, vanhempainilloista ja muusta luokkahenkeä kohottavasta toiminnasta indikoi huonoa vanhemmuutta. Näissä tilanteissa on mahdollista törmätä tiettyihin kategorisiin ryhmiin.

Seuraavat luokitukset ovat siis jälleen kerran täysin subjektiivisia ja kertovat vain rajoittuneisuudestani sekä arroganssistani.

Hiljaiset: tämän ryhmän jäsenet ilmaantuvat paikalle ilman suurempaa hössötystä ja poistuvat paikalta kenenkään huomaamatta. He eivät kommentoi, keskustele eivätkä osallistu. He toteuttavat moraalista lauseketta minimissään, sillä he tunnistavat sen olemassaolon mutta he eivät sitoudu sen kummemmin mihinkään - yhtään mihinkään. Suurin osa vanhemmista toteuttaa tätä kaavaa, mikä sinällään on ymmärrettävää ja jopa suotavaa, mutta he eivät näe vaaroja, jotka piilevät hiljaisuudessa: ryhmän kovaäänisimmät ja röyhkeimmät nimittäin olettavat hiljaisten automaattisesti asettuneen /asettuvan taakseen ja kokevat näin saaneensa / saavansa ryhmän tuen ajamilleen asioille.

"Meidän Miro-Petteri"-ryhmään kuuluvat vanhemmat ovat huolissaan jälkikasvunsa koulumenestyksestä, kaverisuhteista, ruokailusta, terveydestä ja ylipäätään kaikesta, mikä koskettaa ihmelapsen elämää. He usein ovat loputtoman epävarmoja kasvattajina ja todennäköisesti kuuluvat kasvatusoppaiden kirjoittajien primaariin asiakassegmenttiin. He kokevat voimakkaasti, että heidän lapsensa asiat, liittyvät ne sitten yökasteluun tai koenumeroihin, kuuluvat varauksettomasti koko luokan vanhemmille. He aloittavat jokaisen lauseensa "Meidän Miro-Petteri tai Jenna-Jemina..." ja pyrkivät kohti yhteisesti jaettua kliimaksia suhteessa lapsensa asioiden ratkeamiseen kollektiivisen pohdinnan kautta. He eivät ymmärrä, että jotkin asiat olisi aivan relevanttia jättää vain perheen kesken sovittavaksi.

Nalkittajat: tämä on harvinainen ryhmä, mutta aina aika ajoin siihen on mahdollista törmätä olosuhteiden ollessa suotuisat. Tämän ryhmän jäsenet ilmaantuvat varmasti paikalle, jos kokoukseen saapuu koulupoliisi, ammattikasvattaja tai jokin muu asiantuntija. He kannattavat tiukkaa kuria, säätelyä ja valvontaa. He eivät näe mitään ongelmia valvontakameroiden asentamisessa koulun pihalle, ala-asteikäisten altistamista televalvonnan moninaisille muodoille saatika muiden mahdollisten vakoilu- ja kyttäyskeinojen käyttämisessä lastenkasvatuksen välineinä. He innokkaasti ja usein myös kovaäänisesti ehdottavat kirkkain silmin kotien ansoittamista rahakätköillä, jotka tarkastetaan sopivin väliajoin lasten moraalin kontrolloimiseksi. Jos pikku piltti on kähveltänyt isin ansaksi asettamasta lompakosta kympin, on aika ottaa kovat keinot käyttöön: kuukausien aresti, kaikkien mahdollisten kieltojen astuminen voimaan ja julkinen nöyryytys, joka hoituu informatiivisella soittokierroksella kavereiden vanhemmille. "Kyllä ne pikku perkeleet oppii, kunhan opettaa". Tähän ryhmään ei voi vedota eettisin argumentein, sillä eettisiä lausekkeita ei ole olemassa heidän todellisuudessaan.

Komppaniamurheenluojat ovat ihmisiä, jotka innokkaasti osallistuvat yhteisen hyvän nimissä tapahtuvaan toimintaan, varojen keruuseen, kahvituksiin ja muihin rientoihin. Alun innostus vaihtuu kuitenkin silmänräpäyksessä orastavaan hermostuneisuuteen, josta kehkeytyy eskaloituvalla syöksykierteellä kaiken nielevä paniikki. Pienen koulua tai harrastetoimintaa koskevan tapahtuman järjestelyt, tarvikehankinnat ja työnjako näyttäytyvät kesäseurojen kaltaisena organisatorisena ongelmana. Sähköpostit sinkoilevat nettiavaruuteen kiihtyvällä tahdilla, jatkuva puhelinterrori ja ihmisten vaivaaminen saavat oikeutuksensa yhteisellä asialla olemisesta. Mikään ei ole niin turha ja pieni asia, etteikö sillä voisi vaivata ainakin kuutta ihmistä.

Mussuttajat eivät tyydy mihinkään, mutta he eivät sano sitä ääneen. Mussuttajien todellinen foorumi sijaitsee koulun nurkilla, takarivissä, tilaisuuksien jälkeen ja anonyymeillä chat-alueilla. Heidän maailmassaan epäkohdat seuraavat toisiaan ja vastoinkäymisten virta on loputon, mutta sen sijaan, että he aktiivisesti puuttuisivat tapahtumiin he tyytyvät vaikenemaan. Kysyttäessä mielipidettä, he puhuvat paidankauluksesta sisään, välttelevät katsekontaktia ja mutisevat jonkin hampaattoman kommentin. Auta armias, kun tilaisuus on loppu Jekyll astuu esiin. Kuulomatkan ulkopuolella on turvallista suomia niin opettejakuntaa kuin valmentajia kovaan ääneen.

Kasvatusvastuunkehittäjät eivät pyri kohti yksilöllisiä ratkaisuja, vaan luottavat kollektiivin voimaan. Kasvatusvastuu merkitsee heille yhdessä sovittuja pelisääntöjä, mikä toki ajatuksena on kaunis, mutta usein käytännössä epäkelvoksi havaittu. He haluavat koko luokan / ryhmän vanhempien sopivan yhdessä kaikille yhtenevät kotiintuloajat, nettisäännöt, peliajat, ruokailuajat et cetera. Aikataulutus, kalenterit ja sääntely luovat harmonisen kokonaisuuden, jossa elämä on mahdollista kutistaa lukujärjestyksen puitteisiin. Individualismi on kirosana, joka tuomittavuudessaan vetää vertoja paljon parjatulle v-alkuiselle voimasanalle. Kasvatusvastuunkehittäjät ovat alussa mainitsemani moraalisen lausekkeen takana, koska ajatus yhteisestä hyvästä ja jaetusta vanhemmuudesta on kaunis ja kannatettava, ei vastapoolilla (niillä saatanallisilla individualisteilla) ole mitään millä taittaa peistä näiden omnipotenttien toimijoiden kanssa. He osallistuvat aktiivisesti kaikkeen toimintaan, sillä se jos mikä kirkastaa sädekehää ja osoittaa kirkasotsaisuutta ja suoraselkäisyyttä suhteessa muihin vanhempiin. He kokevat toimivansa esimerkkinä oikeanlaisesta vanhemmuudesta, mutta eivät näe, että myös toisenlaisilla ratkaisulla on mahdollista saavuttaa sama päämäärä: oman lapsen kasvaminen tasapainoiseksi aikuiseksi. Kasvatusvastuunkehittäjät kantavat tasapäistämisyyden lippua korkealla.

Sivullisilta uhreilta ei vältytä, sillä ryhmädynamiikka aivan liian usein toimii toisin kuin pitäisi. Fundamentalistit omalla alallaan vaientavat järjen äänen ja puskevat eteenpäin välittämättä seurauksista. On kunkin toimijan oma ratkaisu, miten ja missä tilanteissa avaa suunsa ja esittää vasta-argumenttinsa, mutta muistettava on, etteivät tiettyjen ryhmien edustajat välttämättä edes rekisteröi eriäviä mielipiteitä. En muuta voi sanoa kuin, että arvostan opettajia, valmentajia ja kaikkia muita ammattihenkilöitä, jotka joutuvat olemaan tekemisissä meidän vanhempien kanssa. Vanhemmat ovat menneet pilalle!